Vaikka mulla onki ihana perhe ja ihanat ystävät (kiitos kaikille, että ne jaksaa mua!), ni kyllä ne nuo mun karvaset kamut taas tästä "unelmatyönsaavuttamattomuusjupakkahitutushärdellistä" nostivat, ne on siis mun suojelusenkeleitä... niijen kansa ku kömpii tuola mettäsä ja kattoo niijen riemua, ni ei yksinkertasesti voi olla pahalla mielellä!!!

Vaikka uhosin, että tuon kokemuksen jäläkeen en hae yhtää ainutta työpaikkaa, ni pistinpä taas yhtenä päivänä hakemuksen josa oli vielä tunti hakuaikaa jälellä... no soittivat seuraavana päivänä ja kävin haastattelusa aaton aattona... haastattelut o vielä kesken ku oli tuo joulu... hakijoita oli ollu 157... voi ei kukkaa usko, kuinka monesa haastattelusa mää oon käyny, mutta aina joku mennee ohi... oli se aika vaikia tsempata ittiä, ku oli semmonen masis päällä, ettei mua kukkaa ota... no, ei se auta ku taas ootella, se oottelu on vaa nii raskasta... Mutta täsä kuvia, joita räpsiin lenkillä ollesa yks päivä...

Kukkulan Kuningatar kaivuu hommisa...

"Mite nää jaksoit sinne kiivetä??"

"Mää jahtaan hiiriä sillä väli, mää kuulin ku ne piipitti tuola lumen alla... ja mulla o röntgenkatse..."

Voi että nätti auringonlasku...

 

"Emmää löytäny sitä hiirtä... janottaa, vaa mistä sitä vettä tähä hättää löytyy!"